Kotona jälleen!

Torstai-iltana klo 19.45 starttasi meidän  automobiilin nokka kohti etelää ja kotona oltiin lopulta vähän ennen puolta kahdeksaa perjantaiaamuna. Tällä kertaa itselleni maistui uni autossa paljon paremmin ja matka meni nopeasti. Kai se jännitys oli toiseen suuntaan mentäessä niin suuri, ettei uni tullut. Vaikka eihän  ne asennot mitään kauhean hyviä ole ja kankut alkoivat puutua jo loppumatkasta. Neiti matkusti taas oikein mukavasti nukkuen lähes koko matkan. Ennen seitsemää olimme aamulla tiputtamassa miehen veljeä kotiin ja siinä tuo heräsi ihan pirteänä. Annoin autossa vielä tissiä ja lopun puolen tunnin kotimatkan neiti jaksoi viettää lelujensa kanssa. Kiukku iski tosissaan vasta kotipihassa, kun ei päässyt liikkeelle, vaikka oli pirteänä.

Tönöhän oli ja on edelleen aika jäätävä. Takassa on jo muutama pesällinen poltettu ja ilmalämpöpumpun tehoa vähän nostettu. Päivällä täytyy vielä lämmittää keittiön puuhellaakin. Mies painui samantien nukkumaan kun tultiin ja minä olen viihdyttänyt likkaa. Tosin kyllä tässä pitkien päikkäreiden saapumista odotellaan, että saisi itsekin kunnolla levähtää. Koirakin on hommasta lievästi sanottuna puhki ja ketarat ojossa tuossa pötköttää!

Vaikka keli oli muuten pilvinen ja sumuinen, niin onneksi lähdimme torstaina aamupäivällä kaikesta huolimatta Ylläsjärven puolelle gondoliajelulle. Kuin taikaiskusta sumu hälveni matkalla ja tunturin toisella puolella aurinko porotti pilvettömältä taivaalta ja lipunmyyjä sanoi, että on upein päivä kuukauteen. Oltiin aika kahden vaiheilla, että lähdetäänkö, koska Äkäslompolon puolella oli niin hirveä sumu ja tiistaina kun miehet olivat laskettelemassa, oli myös Ylläsjärvellä kova sumu, eikä eteensä nähnyt. Ei oikein olisi gondolihissiajelusta saanut mitään irti, jos keli olisi sellainen ollut.

Isä ja tytär ihailee näkymää!

Mutta ne maisemat! Niitä kyllä olin kaivannut ja upeita maisemia katsellessa kaipuu lasketteleen pitkille upeille rinteille alkoi taas nousta. Siihen ei kuitenkaan enää ollut aikaa, mutta olen kyllä todella iloinen, että neidin kanssa päästiin tunturin huipulla käymään. Eihän tuo siitä mitään tajunnut, mutta mielestäni oli silti jotenkin kiva, että oli myös neidille jotakin spesiaalia! Muutenhan mentiin arkisesti ja päikkärit ja syönnit rytmitti päiviä.

Onhan kuitenkin kotona taas kiva olla ja täytyy sanoa, että alkoi käymään mökki pikkuhiljaa liian pieneksi minulle ja anopille. Anoppi on mukava ihminen ja tullaan hyvin toimeen, mutta näköjään 5 päivää samassa mökissä alkaa olla se raja. Kotiinlähtö oli jo ihan kivakin juttu!

Aurinko (tai menestys :D) kyllä häikäisi.

Tässä kuvassa näkyy tuo sumumassa. Tuolla Äkäslompolon puolella ei auringosta haaveiltu. Hassu ilmiö kyllä.