tiistai 13. tammikuuta 2015

Äidinrakkautta? Pikku hiljaa...

Nyt kun neiti on vähäsen vajaat 4 kuukautta, niin voin sanoa rehellisesti rakastavani tuota vauvaa. Jos joku olisi 1-2 kuukautta sitten kysynyt, niin olisin tietty sanonut rakastavani. Kaikesta huolimatta pinnan alla olisi kuohunnut. Ajatuksissa meinaan pyöri, että alanko mää oikeesti rakastaan tätä lasta jossakin vaiheessa? Voisin vaan pussailla menemään tuon pulleita poskia 24/7. Pienet jutteluhetket yhdessä on ihan kultaa. Pusu, nauru, hymy, pusu, juttelua, pusu. Tällaisilla kaavoilla meillä mennään.

Vaan eipä se elämä mitään ruusuilla tanssimista silti ole, eikä tähän tosiaan ole helpompien fiilisten kautta tultu. Nyt on kuitenkin löytynyt jonkinlaista rytmiä päiviin ja sitä on oppinut vähän lukemaan tuota likkaa ja sen tarpeita. Nyt voi huolettomammin antaa isinkin puuhata vauvan kanssa, kun elämä ei ole pelkkää itkua. En meinannut kestää yhtään sitä, että mies ei saanut vauvaa hiljaiseksi. Enhän minäkään saanut, mutta jotenkin sitä vaan halus yrittää ja yrittää ja yrittää, vaikka oli jo NIIN rikkipuhki ja joka paikkaa kolotti.

Nykyään mun sydän sulaa, kun isi ja tytär puuhailevat yhdessä. Viikonloppuna olimme siellä mökkeilemässä ja toisena iltana likka ei olisi millään nukahtanut. Ravasin koko ajan siellä meidän huoneessa silittelemässä ja rauhottelemassa. Aina kun istahdin pöydän ääreen ja oli tarkoitus alkaa pelaamaan lautapelejä, niin taas neiti kiekasi ja alkoi itkeä. Mies ei tietysti tajunnut apuansa tarjota ja vaikka olisi tarjonnut, niin olisin varmaan kieltäytynyt. Tyhmää olla ottamatta apua vastaan. Mies ei kuitenkaan saa likkaa rauhoittumaan samalla tavalla ja sittenhän se neidin nukahtaminen taas venyy. Toisaalta tää on ihan oravanpyörä, jos ei anna yrittääkään, eikä tyttö totu isään yhtälailla. Tyhmää, joo tiedän! Miehen sisko kuitenkin miehelle vähän vihjasi ja tuo tuli päästään mun pelaamaan.

 Noh, pitkän alustuksen kautta päästään siihen, että mies siis meni rauhotteleen neitiä ja MITÄ SIELTÄ KUULUUKAAN? Yhtäkkiä kuulen kuinka neiti naureskelee ja välillä kuuluu vaimeana miehen ääni. Isi meni siis nukuttamaan vauvaa, mutta alkoikin jutteleen sen kanssa ja piristyyhän sellasesta! Mutta en vaan voinut olla vihainen miehelle, koska toisaalta miehen töiden takia niitä yhteisiä naureskeluhetkiä on heillä aika vähän. Olin jotenkin ihan sydän kallellaan ja melkein tippa linssissä, kun kuuntelin neitosen iloista naurua.

Noh, arki kopsahti päähän nopeasti, kun se uni ei vaan neidille tullut ja itku jatkui ja jatkui. Lopulta muutaman tunnin yrittämisen jälkeen sain sen simahtamaan kunnolla ja pääsin minäkin nauttimaan vielä ulkoporeammeen iloista. :) Tai nautinhan minä siitä muun muassa sillon, kun muut oli laskettelemassa ja pulkkamäessä ja neiti nukkui päikkäreitä. Se hiljaisuus hiveli korvia. ;)

Kyllä kelpasi lillua lämpöisessä vedessä lumen keskellä!

 Kaiken kaikkiaan mökkiviikonloppu meni hienosti. Neiti oli pääasiassa tyytyväinen elämäänsä ja ekana iltana meni nukkumaankin tosi kiltisti. Vietettiin porukalla aikaa yhdessä, lilluttiin poreammeessa, pelattiin pelejä, katsottiin jääkiekkoa (jääkiekkohullu kansa! :D) ja syötiin hyvin. Täytyy sanoa, että oli nuo torstaiset kiristelyt sen viikonlopun arvosia, kannatti lähteä! Päätettiin myös ottaa perinteeksi tuolla samalla porukalla mökkeillä aina joka vuosi näin tammikuussa. Sopii, todellakin! Ja sitten hurjana jo ajattelee, että tuo likkahan on jo reippaasti yli 1v sillon! Hui. :D

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti