keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Poks 11+0!

Aika lentää ihan siivillä, tänään plakkarissa viikkoja "jo" 11+0! Toisaalta tuntuu, että ensi viikon ultraan on vielä iäisyys. Se on minulla siis varattuna 5.3 keskiviikkona klo 13. Onneksi saimme hyvän ajan, niin mieskin pääsee mukaan. Se varmasti tuo tätä raskautta hänelle vielä lähemmäksi, kun näkee pikkuisen. Selkeästi kuitenkin tuolloin näkyy ihan pienen ihmisen muodot. :)

Kävimme miehen kanssa keskustelua siitä, jos selviääkin seulonnoissa nyt, että lapsi voi olla kehitysvammainen. Tätä keskustelua on käyty jo ennen kuin aloimme edes vauvaa yrittää. Mies ei ole ollenkaan valmis siihen, että syntyisi kehitysvammainen lapsi. Hän on ehdottomasti abortin kannalla, jos sellainen mahdollisuus on. Minä olen myös sanonut, että en toivo vammaista lasta (kuka nyt toivoisi) ja olen myös abortin kannalla. Sanoin myös samalla, etten voi tietää mikä se olo ja tunne sitten sille todellisella hetkellä on, kun pieni ihminen kasvaa sisällä.

Tästä aiheesta meille tuli viikonloppuna jopa vähän riitaa. Minä sanoin kyllä jotain todella loukkaavaa ja anteeksiantamatonta ja itkeä pillitin sitten sitä pitkän aikaa ja pyytelin anteeksi. Vaikka kuinka olisi raskaushormoneita, niin sellaista ei silti saisi ikinä päästää syystään. Varsinkin, kun en sanomaani laisinkaan tarkoittanut. Tämän hetken fiilis aiheesta on aika sekava. Lapsi ei kuitenkaan välttämättä ole kehitysvammainen vaikka riski olisikin. Antaisiko sitä itselleen ikinä anteeksi, jos raskauden keskeyttäisi? Tuleeko siitä loputtomat "entäs jos" -ajatukset? Lisäksi alla on kaksi keskenmenoa. Voiko sitä ikinä tietää onnistuuko raskaus tulevaisuudessa? Ja voihan se olla niinkin, että kaikki näyttää olevan hyvin, mutta silti synnytyksen jälkeen jossain vaiheessa ilmeneekin kehitysvammaisuus. Ei se silloin siitä lapsesta varmasti tekisi silti yhtään vähemmän rakasta.

Tämä on kuitenkin tosi vaikea ja arka aihe meille. Mikäli jonkinlainen riski seulonnoissa ilmenee, niin meillä on kyllä todella syvällisen keskustelun aika. Ymmärrän miestä, etenkin kun itsekin ajattelen osittain samalla tavalla. Paha kehitysvamma kuitenkin sitoo vanhemmat aivan eri tavalla kuin niin kutsuttu normaali lapsi. Mutta ajatella nyt kuitenkin, että siellä ultrassa näkyy jo ihan selvä ihmisen alku! Kyllähän se jossakin määrin murhalta tuntuisi siinä vaiheessa raskaus keskeyttää vaikka muuten en aborttia murhaksi ajattelekaan. Ja sanoin miehelle, että uuden lapsen yrittämiseen sellaisen jälkeen en olisi valmis lähtemään pitkään aikaan. Olen jo aivan liian rikki edellisista keskenmenoista. Toivon todella sydämeni pohjasta, että seulonnoissa ei mitään huonoja uutisia ole vastassa. Jos sitten tulevaisuudessa jotakin tulee, niin sitten tulee. Melkein pitäisi varmaan koko seulonta jättää väliin.

Nyt musta tuntuu, että kuulostan ihan kamalan sydämettömältä ihmiseltä, enkä osaa kirjoittaa tähän kaikkia ajatuksiani ja tunteitani. Jotenkin tuntuu, että tekisi mieli vielä kääntää ja vääntää, mutta nyt en pysty enää mitään sanomaan, ajatukset on sekaisin. Ehkä joku ymmärtää tätä pointtiani. Huoh, aihe on kyllä mielettömän raskas....

Jotta ei menisi liian synkäksi... Innostuin tänään tekemään kinuskikissan ohjeen mukaan laskiaiskierrepullia. Oli oikein herkullisia. Söin heti kaksi. Mies saa yhden ja loput vien huomenna töihin. Otin vähän varaslähtöä, mutta hirmuinen himo iski tänään töissä. ;) Olihan noissa hommaa, mutta tulipahan tehtyä! Ja herkullisia olivat. Namskis!

Eihän ne nyt samalta näytä, kuin kinuskikissan tekemät, 
mutta maku oli kuitenkin ihan kohdillaan. ;)

10 kommenttia:

  1. Hankala, hankala, hankala aihe! Tekee ja päättää niin tai näin, voi ratkaisu olla "väärä". On totta, että voi hyvin olla koko raskauden siinä käsityksessä, että tulee terve lapsi ja sitten sieltä myöskin tulee terve lapsi, tai sitten ei. On myös totta, että voidaan kertoa lapsen olevan vammainen ja lapsi syntyessään on vammainen, tai sitten ei. Tiedän tapauksen, jonne odotettiin vammaista lasta, he olivat asian hyväksyneet ja syntyikin terve lapsi! En pysty edes kuvittelemaan tuntemuksia, mitkä itselläni olisi jos keskeyttäisin raskauden ja todettaisiinkin, että lapsi olisikin ollut terve! Hui! Ja koska tarkkaan ei välttämättä voida vammaisuuden "astetta"(huono sana, mutta toivottavasti ymmärät pointin) todentaa, herää ainakin itselle ajatuksia siitä mikä olisi liian paha häiriö ja kenelle, itselle vai lapselle. Toki ajattelisin lapsen etua siinä, että jos selkeästi todetaan, että hänen mahdollisestikin lyhyt elämänsä olisi täyttä kärsimystä, tekisin kyllä päätösen raskauden keskeyttämisestä, nimenomaan lapsen takia. Mutta jos vammaisuus olisi lievää, eikä luultavastikaan aiheuttaisi lapselle mitään sen ihmeellisempää haittaa, olisiko pelkästään itsekästä abortoida lasta? Eikö jo siinä vaiheessa kun lasta rupeaa yrittämään pidä tehdä itselle selväksi, että lapsi sitoo, olihän sitten terve tai ei. Ja voihan monissa tapauksissa terveenäkin syntynyt lapsi sitoa enemmän kuin lievästi kehitysvammainen lapsi. Voi voi. Miten sitä ikinä saakaan ajatuksiaan järjestykseen. Itse pitää ehkä vain ajatella niin, että elämä antaa, mitä sillä on annettavanaan ja itse mukautuu siihen, kaikista asioista ei kuitenkaan voi itse päättää :) moni sanoo sukupuoliuteluihin että "ei väliä, kunhan on terve", vaikka toki sukupuoltakin voi ja saa toivoa. Samalla tavalla kun voi toivoa, että lapsi olisi terve, muttei toive välttämättä toteudu, itse ajattelisin niin, että ei väliä kumpi tulee, onko terve, kunhan me kaikki perheenä voitaisiin olla mahdollisimman onnellisia oloomme. Yhtä tärkeä se oma lapsi kuitenkin loppupeleissä on ja lapselle toivoo kaikkea hyvää <3 anteeksi kilometripostaus ja paljon onnea raskauteen ja voimia pähkäilyihin ja toivotaan, ettei teille tulee mitään päätöksiä tehtäväksi :) -K

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvin olit pukenut sanoiksi monia ajatuksia, jotka omassakin päässä pyörii. Juuri eniten itsellä ajatuksissa tuo, että lapsi saattaakin olla ihan terve, vaikka epäilys raskausaikana olisikin. Ja meillä tämä ehkä mietityttää enemmän vielä miestä kuin minua. Minulla on vähän sellainen asenne ollut elämään, asioilla on tapan lutviutua. Joten tuli mitä tuli, niin hommat alkaa toimimaan jotenkin kuitenkin. Eniten pelkään itse sitä, että mahdollinen paha kehitysvamma repesi meidän parisuhteen hajalle, kun tulevaisuudessa sitä omaa aikaa olisikin paljon vaikeampi järjestää erityislapsen takia. Mutta kuten sanoit, voi se "päällisin puolin normaalikin" lapsi olla haasteellinen. Aikaahan lapsi tietysti vie, se on täytynyt jo ennen lapsen tekoa sisäistää. Mutta kuten sanoit: todella vaikeita aiheita.

      Kiitos tsempeistä! Toivotaan parasta. :)

      Poista
  2. Minusta rohkeaa ja hienoa, että keskustelette näistä asioista jo nyt. Moni menee np-ultraan murehtimatta tällaisia asioita lainkaan ja sitten jos kaikki ei olekaan normaalia, järkytys voi olla musertava.

    Itse en pystyisi raskautta keskeyttämään muuten kuin siinä tapauksessa, että lapsi ei tulisi elämään viikkoja pidempään eli kuten K sanoi lapsen elämä olisi vain kärsimystä. Muulloin antaisin lapselleni mahdollisuuden, ja rakastaisin häntä varmasti ihan yhtä paljon kuin jos hän olisi normaali. "Vammainen" lapsi on varmasti iso koetuskivi vanhemmille ja parisuhteelle. Minä henkilökohtaisesti olisin valmis kasvattamaan lapsen myös yksin, jos tällainen päätös pitäisi tehdä. Tietenkin toivon, että mieheni pysyisi mukana.

    Toivotaan, että teidän keskustelut jäävät tähän ja saatte vain hyviä uutisia ensi viikolla :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onhan tuo totta, että ainakin jollakin asteella ollaan nyt "valmistauduttu". Huonot uutiset on tietysti aina järkytys, mutta keskustelua on sitten siitä ehkä helpompi jatkaa. Itse olen tällä hetkellä sitä mieltä vielä, että parisuhde ja mieheni on minulle tärkeintä ikinä. Tietysti arvot varmasti myös muuttuvat lapsen syntymisen myötä, mutta itse koen parisuhteen itselleni tällä hetkellä niin tärkeäksi, että jopa pelkään sitä, mitä mahdolliset huonot uutiset sitten tuovat tullessaan.

      Sinulla on todella ihailtava ja upea asenne ja suhtautuminen. :)

      Poista
  3. Tuo on kyllä todella hankala aihe, mutta tosi hienoa että keskustelette jo nyt asiasta! Mä en oikein osaa vielä noin konkreettisesti tätä raskautta ajatella kun on niin alussa, varmasti vasta myöhemmin tulee vastaavat ajatukset esille meillä.. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En oikein tiedä kuinka konkreettisesti meilläkään mies vielä osaa tätä ajatella, mutta nämä aiheet on meillä ekan kerran siis ollut pohdinnassa jo vuosia sitten, kun lapset olivat vielä kaukainen haave. Silloin sitä ajatteli, että eihän meille voi sellaista sattua, mutta nyt sitä tajuaa, että kaikki on hyvinkin mahdollista. Pikkaisen pelkään jopa sitä, että meillä on kaikki mennyt miehen kanssa aina liian hyvin, että joskushan sen onnen on käännyttävä... Tyhmä ajattelumalli, tiedän. Mutta minkäs sitä omalle pääkopalleen mahtaa. ;)

      Poista
  4. Mulla on nyt vähän samoja ajatuksia, kun on huomenna täälläkin se nt-ultra edessä. Kyllä minä olisin vaikean kehitysvamman edessä valmis abortoimaan lapsen, vaikka se olisi varmasti ihan kamalaa. En näe pointtia lapsen kärsimyksen pidentämiselle ihan vaan siksi, että minä saan puhtaan omantunnon siitä, että en tehnyt aborttia. Nuo lievemmät vammat ovatkin sitten toinen juttu. Tottahan se on, mitä sanoit, että täysin tervekin lapsi voi olla vaativa. Kuitenkin terve lapsi kasvaa lopulta itsestään huolehtivaksi aikuiseksi toisin kuin monet kehitysvammaiset. Eli en pelkää niinkään sitä vammaisen lapsen lapsuutta kuin aikuisuutta. Sitä, että sillä pitää olla kokoajan joku huolehtimassa normaalin elämän järjestymisestä ja perustarpeista. Tietysti tässäkin on paljon eroja vamman asteen mukaan, mutta silti. Kuka siitä lapsesta huolehtii sitten, kun minä olen vanha? Toisaalta vammainenkin ihminen voi elää mielekästä ja rikasta elämää. Kuka siis minä olen päättämään, saako hän sen elämän vai ei? Nämä ovat kyllä vaikeita kysymyksiä, mutta toivotaan, että emme joudu pohtimaan näitä muuten kuin näin hypoteettisella tasolla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Osasit kyllä hyvin sanoa itseäkin mietityttäviä asioita. Justiinsa toi puoli, että lapsiaikana tietysti lapsi sitoo, mutta entäs sitten vanhempana. Vaikeasti vammainen lapsi voi tarvita tukea läpi elämänsä. Ja juuri tuota olen alkanut pohtimaan, että mikä minä olen sanomaan kuka saa elää. Aika hurjia ajatuksia kyllä nousee.

      Tsemppia huomiseen ultraan! :)

      Poista
  5. Todella hankala aihe tämä. Itsekin monta kertaa pyöritin mielessä alkuraskaudessa (ja jo ennen raskautta) miten suhtautuisin jos seulonnoissa selviäisi jotain. Onneksi nt-ultra ja verikokeet oli kunnossa. Silloin ei osannut ollenkaan kuvitella miltä tutuisi olla erittäin hankalassa valintatilanteessa. Nyt rakenneultrassa meille selvisi, että vauvalla on molemminpuoliset virheasennot jaloissa. Jos virheasento olisi ollut vain toisella puolella, ei olisi ehdotettu jatkotutkimuksia. Mutta koska se oli molemminpuoleinen, lääkäri joutui kysymään halutaanko että otetaan lapsivesipunktio ja kromosomikokeet. Jos niissä selviäisi jotain, olisi vielä pari viikkoa aikaa miettiä jatketaanko raskautta. Se oli hirveä tunne, pelkästään se, että ehdotetaan tuota säikäytti. Vaikka tiedän että heidän oli pakko. Miehelläni on ollut samat virheasennot molemmissa jaloissa, kaikki muut rakenteet oli kunnossa, vauva liikkuva eikä alkuseulonnoissa ollut mitään hälyttävää niin en edes harkinnut kromosomikokeita. Luotan siihen, että tämä on perinnöllistä eikä minkään muun vakavamman sairauden yksi näkyvä oire. Asiassa oli tietenkin sulattelemista, koska vauvamme joutuu heti syntymästään kestämään kipsejä hetken aikaa ja mahdollisesti joutuu operaatioonkin. Kivutkin hirvittävät. Mutta onneksi asia on hoidettavissa, ultrassa olisi voinut selvitä jotain paljon hälyttävämpääkin. Ja onneksi mieheni tulee olemaan pikkuiselle esikuvana ja rakastamme häntä edelleen äärettömästi, oli hänellä jalat kuinka solmussa tahansa<3 Pidän peukkuja teille että ensi viikon ultra menee hyvin ja saatte huoletta jatkaa raskautta, näin uskonkin :) Ihanaa odotuskevättä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo oli varmasti vaikea tilanne ja yllätti! Mutta tuohan on ihan totta, että kyllä sitä lasta kuitenkin rakastaa, oli tilanne mikä tahansa. Siksi tuntuu välillä jotenkin tosi itsekkäältä tällaiset ajatukset! Tsemppiä teillekin tulevaan. <3

      Poista