Ensimmäinen hormoni-itkukohtaus havaittu!

Haha, kylläpäs jälkikäteen melko pian huvitti, kun kehitin eilen nopean itkukohtauksen ihan mitättömästä asiasta. :D

Minun teki hirmuisesti mieli ScanBurgeria. Minä pidän sellaisista vähän löllöistä ranskalaisista ja paikallinen Neste tarjoilee hirmuisen määrän sellaisia. Olimme miehen kanssa sopineet, että käyn hakemassa ruuat valmiiksi, kun hän tulee iltavuorosta kotiin noin klo 21.45. Tajusin sitten puoli yhdeksältä, että se puljuhan menee kiinni jo yhdeksältä. Pikainen soitto sitten miehelle, että mitä tehdään. Mies sitten vähän nyreissään oli, mutta koska halusin nimenomaan Scanista aterian, hän sanoi ottavansa vain burgerin ja syö sen sitten vähän jäähtyneenä. Minä sitten tivasin, että ei se oo kiva hänen syödä kylmää ruokaa ja mies totesi, että onhan se vähän mälsää, mutta jos haluat sitä syödä, niin käy hakemassa.

Tästäpä sitten kehitin mielikuvan, kun syön oman ruokani yksin ja mies syö möksänä sitten omaa jäähtynyttä, mahdollisesti mikrotettua, burgeriaan.... Ja pillahdin itkuun! :D Mies taisi jopa vähän säikähtää ja korjasi äkkiä, ettei tämä nyt itkun asia ole, että kyllä se on ihan ok. Minä sitten kuitenkin ehdotin Hesburgeria, kun se on paikallisella ABC:llä auki 24/7 ja se sopi molemmille. Mutta olihan tuo nyt ihan naurettavaa! Totesinkin miehelle, kun hän tuli, että olin aika kauhea ja naurettiin hommalle yhdessä.

Siltikin! Vältän viimeiseen asti syyttämästä raskautta lähes asiassa kuin asiassa, kuten eräällä tutullani oli tapana. Se oli sitten raastavaa, kun hän sai sanoa mitä tahansa törkyjä muille ja kaikki johtui vain raskaudesta.

Ärsytys kurkistaa kulman takaa...

Miten voi olla näin saamaton! Eikä ole muuten raskaudesta johtuvaa, vaan mulla on tällasia kausia välillä ja sitten hermostun itselleni, vaivun epätoivoon ja mökötän täällä itsekseni ja saan aikaiseksi vielä vähemmän. Näitä sattuu usein näille miehen iltaviikoille. Mies siis tekee töitä kahdessa vuorossa vuoroviikoin ja kun mies on illat töissä, niin minä toisinaan saan jonkun piristysruiskeen ja teen kaikkea mahdollista sinä aikana, kun mies ei ole "tiellä". Sitten on näitä hetkiä, kun vaivun ihan syyttä johonkin kummalliseen epätoivoon ja suutun itselleni, mutta siltikään en saa mitään aikaiseksi. ARGH!

Lisäksi huono olo ei todellakaan ota helpottaakseen. Oksentaa ei ole tarvinnut, luojan kiitos. Mutta melkolailla jatkuva huono olo on koko ajan. Mitään ei tee mieli, mutta toisaalta tekee mieli kaikkea. En pysty syömään terveellisesti vaikka haluaisin, koska syön just sitä mitä tekee mieli, koska muuten näännytän itseäni, enkä syö mitään.

Mutta muihin aiheisiin... Kerroin eilen töissä raskaudesta yhdelle työkaverille sekä harjoittelijalleni. Varsinkin eilen olin töissä ihan zombina, kun mulla oli jatkuva huono olo ja puhuminenkin tuntui vatsassa raskaalta. Yritä siinä sitten lapsia innostaa, komentaa ja ohjata. Pomollekin oli tarkoitus kertoa eilen, mutta en oikein saanut sellaista rauhallista kaksinkeskistä aikaa hänen kanssaan, joten jätin kertomatta. Voi kyllä olla, että pomo on tätä jo "haistellut", kun edellisen raskauteni hän pystyi jollain ultrasilmillään havaitsemaan. ;) Pomo on tosiaan meidän yksikössämme vain joka toinen viikko, joten yritetään parin viikon päästä sitten uudestaan. Toivottavasti huono olo ei tästä pahene niin, että joutuisin olemaan töistä pois.

P.S. Ensimmäisen neuvola-ajan sain 11.2 klo 13

Ultrakuulumisia!

Eilen meillä oli sitten se odotettu alkuraskauden ultra. Odotushuoneessa jo sydän hakkasi ja kylmä hiki nousi pintaan. Miespuolinen lääkäri oli kuitenkin alusta asti rempseä ja mukava. Hän kutsuikin meidät sisään sanomalla "Nellis ja perhe" ja se sai jo vähän rennommalle mielelle. Käytiin nopeasti historia läpi ja sitten tositoimiin.

Mun sydän hakkasi ihan hulluna. Lääkäri pyysi miehen siihen monitorin viereen. Koska en kiertoni pituudesta ihan ole selvillä, ei myöskään viikoista ollut tarkkaa varmuutta. Kuvittelin kuitenkin, että mentäisiin jossakin +- 7+0 tienoilla. Pikkuinen papu masussani oli kuitenkin vasta viikoilla 6+0. Lääkäri ei vaikuttanut huolestuneelta, koska kierron pituudesta ei ollut varmuutta. Kaikki näytti olevan hyvin ja sydän löi. <3 Pituutta löytyi kaikki 3 milliä. Lääkäri epäili, että vielä edellisenä päivänä sydämenlyöntejä ei välttämättä olisi näkynyt.

Näistä hyvistä uutisista huolimatta en pysty yhtään rentoutumaan. Ajattelin, että tämä toisi sellaisen pienen helpotuksen tunteen, mutta ei kyllä tuonut. Oikeastiko tuo on vasta noin pikkiriikkinen? Onko se varmasti niin, että hedelmöittyminen on vain tapahtunut myöhään, eikä tuo papu ole muuten jäänyt jo kehityksestä jälkeen? Onhan niitä millejäkin tietysti varmaan vaikea erottaa, mutta yritä nyt jotakin järkeä takoa tällaisen ressaajan päähän... ;)

Tällä tiedolla kuitenkin laskettuaika asettui syyskuun 17. päivään ja tänään olisi tarkoitus soittaa neuvolaan!

Voihan kuvotus

Tänään on ollut melkoinen kuvotuspäivä! Lähdin töistäkin kotiin, sillä mua ihan kirjaimellisesti kuvottaa jatkuvasti ja sellainen pala on kurkussa. Koko ajan tekee mieli syödä ja silti ei tee mieli mitään. Nakkeja jouduin antamaan koiralle, kun ei maistunutkaan. Normaalisti vetelen nakkeja ihan himooni. Ja mitä minä nyt himoitsen? No maksalaatikkoa! Sitä yhtä niistä asioista mitä en voi saada. Meillä olisi maanantaina ollut töissä maksalaatikkoa ja minä olin onneksi tietoinen siitä ja otin omat eväät. Se kuitenkin tuoksui NIIN hyvälle, kun jaoin sitä lapsille. Nyt se pyörii mun mielessäni.

Miehen kanssa syötiin riisiä ja kanaa ja kana alkoi mua kuvottamaan ja pelkkä ajatuskin nostattaa yrjöfiilikset. Tietysti sitten kun tulin kotiin jo ennen puoltapäivää, olen nukkunut paritkin päikkärit, eikä nyt väsytä... Selkää särkee, kun olen löhvännyt koko päivän. Äsken kävin taas pyörähtämässä jääkaapilla ja toteamassa, ettei siellä ole mitään meikäläiselle.

Epävarmuus kurkistaa nurkan takaa...

Tänään on alkanut epävarma olo hiipimään. Tässä mennään nyt melko tismalleen samoissa viikoissa, kuin viime keskenmenon aikaan. Tänään mulla oli ihan samanlainen fiilis töissä, kuin viimeks. Sellanen pieni lämmönnousu, omituinen/heikko olo ja sitten alavatsassa alkoi tuntua sellainen pikkanen kipu. Ei se oikeastaan kipua ehkä ollut, mutta tunnetta. Vähän niinkuin menkkakipua, muttei ihan. Jokaisella vessareissulla olen syynännyt paperin tarkkaan, ettei vaan ole verta!

Viime kerralla vielä lähdin sitten kotiin, kun tunsin itseni sairaaksi. Mietin vielä, että pystyisin kyllä jatkamaan, mutta lähden kuitenkin kotiin. Ja onneksi silloin lähdin. Nyt olin taas vaihteeksi taikauskoinen ja ajattelin, että jos nyt lähden kotiin, niin sama toistuu. Vielä ei ole mitään vereen havaittavaakaan näkynyt, mutta jokainen vatsan nippailu, tunne ja vääntö on alkanut aiheuttamaan ylispekulointia. Ei hyvä!

Samanlaista epävarmaa katsetta on tänään löytynyt niin koirasta 

kuin omistajasta, syyt tosin ovat olleet erilaisia.

Eilen kyllä miehen kanssa ihmeteltiin mun tissejäni. Vasemmanpuoleinen on aina ollut isompi, mutta nyt se on mielestäni selkeästi isompi. Lisäksi se on vähän arka yläosastaan ja tuntuu turvonneelta. Mieskin tunsi sen. Oikeanpuoleinen näyttää yhtä onnettomalta kuin aina. Nännit ovat kyllä pysyneet edelleen kipeinä, koska suihkussa käydessä tuntuu, että ne ovat koko ajan tiellä ja huidon niitä käsilläni ja se on hiukkasen kivuliasta. ;)

Oireita?

Nyt alkaa pikkuhiljaa hiipiin sellanen mieli puseroon, että tässä ollaan raskaana. Ollaan miehen kanssa juteltu asiasta enemmän tässä parina päivänä. Ei mitenkään paljon, mutta sillain ohimennen sivulauseessa useasti. Plussaamisen jälkeen aika meni lähinnä siihen, että yritettiin visusti välttää aihetta... Jotenkin tuntuu pientä oireilua, mutta en ole varma kuvittelenko vai onko sellaisia oikeasti. En edelleenkään haluisi iloita liian aikaisin, mutta silti alkaa tuntua pientä iloa ja onnea vähän joka käänteessä. <3

Tissit on vähän kipeänä ollut, varsinkin vasen. Samaa "onko nälkä vai lievästi huono olo?" -fiilistä on ollut, kuten viime raskaudessakin. Tänään oli kauppareissulla ihan sellanen äklö olo. Telkkariohjelmat on saanut mut liikuttumaan ja kyyneliin muutenkin helposti, joten en ole kauheasti sitä ihmetellyt. Mutta kun tänään nousi kyyneleet silmiin koskenlaskijan mainoksen aikana, niin aloin jo miettimään, että mitähän tässä nyt tapahtuu. ;)

P.S. Olen menossa ensi viikon keskiviikkona alkuraskauden ultraan. Jännittää. Harmi, etten päässyt samalle, joka ultrasi minut viimeksi keskenmenon jälkeen. Hän oli todella mukava ja kun hän on jo sillä tavalla tuttu, niin olisin mielelläni mennyt hänelle. Nyt aikani on miehelle. Itseäni se ei häiritse, mutta mies empii mukaanlähtöä. Tietysti ajatus siitä, että joku mies siellä alapäässä ronkkii, voi olla vähän hämmentävä. On se itsellenikin tietysti vähän omituinen ajatus. Varsinkin, kun viimeksi miestä ei ohjeistettu millään tavalla ultran aikaan ja hän istui penkillä juuri sillain, että olin haarat auki häneen päin. Silloin harmitti, kun en itse sanonut mitään ja ihmettelin, miksei lääkäri ohjeistanut miestä vaikka tulemaan viereeni.

Hups, tulipas melkoisen pitkä P.S.-osio! ;)

Jokaisen vessakäynnin pelko!

Vaikka olen pyrkinyt ressaamista vähentämään ja siinä olen suhteellisen hyvin onnistunutkin, niin vessareissuilla aina tuntuu silti yksi sydämenlyönti jäävän välistä. Jokaisella vessareissulla kun ehtii sen sadasosasekunnin ajan miettimään, että nyt siinä paperissa näkyy verta. Viime kerrallahan se totaalinen romahdus (luojan kiitos) tapahtui sentään omassa vessassa. Joku sisäinen vaisto sai mut tuntemaan itseni sairaaksi ja lähdin kesken työpäivän kotiin. Kotona ei sitten enää tarvinnut miettiä miltä näyttää ja mitä voi näyttää.

Joten nyt ihan jokaisella vessareissulla mielessä käy se mahdollisuus, että verta tulee paperiin. Se on onneksi tosi ohimenevä tunne, eikä sen kummemmin lisää ressaamista. Siltikin se pieni ajatus jäytää koko ajan päässä ja se on melko ärsyttävääkin.

P.S. Lisäksi olen taikauskoinen ja pelkään, että jos hehkutan etukäteen ja huonosti käy. Siksi olen siirtänyt foorumeilla pyörimistä ja kertonut tästä mahdollisimman vähän kenellekään. Joten pelkään, että jos menen foorumeille antamaan luvan itselleni innostumiseen, niin alas tullaan jo nopeasti. Tyhmää edes ajatella noin, koska se on sitä typerää taikauskoa! Jossain vaiheessa lähiaikoina kyllä varmasti menen ainakin kurkkimaan vauva.infoa. Suosittelen sitä kyllä kaikille!

Ihmisten uteliaisuus!

Viime viikonlopun tapahtumat saivat mut taas miettimään ihmisten kyselyitä. Aiemmin en ole häiriintynyt lapsiuteluista. Olen aina kertonut potevani kroonista vauvakuumetta ja katsotaan sitten koska sen aika on. En ole ikinä ollut itse sellainen, että utelisin muilta: "koskas teille tulee lapsia?" tai "koskas teillä hääkellot soi?". Minun mielestä se ei ole mitään harmitonta jutustelua, vaan nenänsä työntämistä muiden asioihin. En ole kuitenkaan siitä mitään stressiä ottanut, jos kyselyt ovat kohdistuneet meihin.

Nyt alan vihdoin käsittää miksi se raskasta. On todella raskasta ja itselleni ainakin jopa mahdotonta vastata neutraalisti ja olkia kohauttaen, jos joku utelee vauvoista. Meiltä on udeltu sitä asiaa jo varmaan kolme vuotta. Näin parin keskenmenon jälkeen, kun joku asiasta kysyy, menen ihan vaikeaksi. En tiedä mitä sanoisin, alan takeltelemaan, enkä keksi mitään järkevää.

Meidän hyvät ystävämme erosivat heti joulun jälkeen ja olemme aika tiiviisti auttaneet entisen pariskunnan miespuolista ystäväämme nousemaan jaloilleen hänelle rankan eron jälkeen. Olimme hänen kanssaan melkein koko joululoman ja meillä oli oikein mukavaa. Loppupuolella tuota lomaa alkoi kyseinen henkilö kuitenkin utelemaan lapsiasioista. "Mites teillä? Joko te ootte miettiny lapsia?". Itse ajoin autoa ja mies istui repsikan paikalla. Ystävämme oli takapenkillä, olimme tulossa yöllä kaupungin huumasta kotia kohti. Minä menin ihan hiljaiseksi ja mies yritti jotakin sopertaa: "No täytyy kattoo. En oikeen tiiä". Tähän alkoi ystävämme sitten vähän parjaamaankin miestä siihen malliin, että se on mieheni, joka hannaa lapsentekopuuhissa vastaan. Siinä vaiheessa mulla napsahti ja pamautin aika tylysti: "Kuule tiedätkö mikä hajottaa? Kaksi keskenmenoa". Sen jälkeen ei anteeksipyytelyt loppuneet ihan heti ja hän oli tottakai hyvin pahoillaan, että oli udellut. Eihän hän voinut tietää...

Juuri tuon takia suu pidetään hitto vieköön kiinni!!! Koskaan ei voi tietää mikä on toisen ihmisen tausta. Onko keskenmenoja, lapsettomuutta, sairautta tai ihan mitä tahansa muuta. Ei se kuulu kenellekään muulle. Sen takia minua ärsyttää, että miehen siskokin nyt tietää. Hän oli tosiaan arvannut ilmeestäni, että olen raskaana, kun aloin kieltämään hänen epäilyjään. Ja sanoi vielä, että ei olisi jättänyt asiaa siihen. MIKSI ei? On todella törkeää udella asioista, jotka eivät millään tavalla hänelle kuulu. Hän vannotti, ettei kerro kenellekään muulle kuin miehelleen ja toivon asian todellakin olevan niin.

Vaikka näkisin ihmisestä suoraan, että hänellä näkyy olevan vauvamaha, niin kyllä mietin silti hyvin tarkkaan sanonko asiasta mitään. Ikinä ei voi tietää mikä on kyseisen ihmisen menneisyys. Toivon todella, että nyt miehen sisko ei tee mitään omia johtopäätöksiään ja ala arvostelemaan minua sen perusteella, etten halua tästä asiasta hänelle avautua sen kummemmin. En halua avautua tästä kenellekään, paitsi ihanalle omalle miehelleni, joka on myös mielestäni ainut ihminen, jolle minun tarvitsee avautua missään asiassa. (ja tietty teille, te rakkaat muutamat lukijani! ;) )

kuva: googlen kuvahaku

Otsikoinnin vaikeus...

Noin 5 minuuttia tuijotin tota otsikkokohtaa ja kirjotin jotain ja pyyhin ja toistin tän useaan otteeseen. On pää melko sekasin ja tunteet vaihtelee melkosella vauhdilla... Eniten rassaa tällä hetkellä se, että miehen sisko sai selville, että olen raskaana. Tylysti sanottuna siinä on viimeinen ihminen, jonka olisin halunnut tietävän. Olimme miehen suvun kanssa mökillä viikonloppuna ja kiinni jäin kieltäytyessäni alkoholista (selittelin kyllä antibiootteista). Kaiken kruunasi, että olin unohtanut digikameraan raskaustestikuvan, joka miehen sisko löysi, kun selaili kuvia.

Kyseisen ihmisen kanssa meillä on ollut ylä- ja alamäkiä ja omasta mielestäni liikaa niitä huonompia. Rankinta tässä on se, että miehen sisko ei varmasti jätä mua rauhaan. Hän on niin pirun yli-innokas. Mies oli hänelle jo sanonut, että antaisi olla. En usko, että tehoaa. Kerroin hänelle keskenmenoista ja siitä, etten kauheasti halua nyt hössötystä. Mutta eniten mua pelottaa se, jos tässä käy huonosti... Muistan sen tunteen, kun viikkoon en halunnut puhua oikein kenenkään kanssa. Se tuska siitä, että ihmiset voivottelee, kyselee vointia tai soittelee oli todella painostava. Ja miehen sisko tuskin ymmärtää sen luokan hienovaraisuutta. Hänellä on myös ollut tapana hiukan sekaantua meidän elämään.

Huomenna ollaan sitten viikoissa 6+0. En ole viikkoja ajatellut sen kummemmin. Eilen nopeasti kävin laskurilla katsomassa viikot. Loppuviikosta ajattelin tehdä digin, jonka pitäisi sitten näyttää 3+. Jos ei näytä, niin saan alkaa sitten varmaan virallisesti panikoimaan... Tai siinä tapauksessa aion soittaa neuvolaan ja pyytää päästä verikokeeseen samantein. En kyllä jaksaisi yhtään stressata, mutta toisaalta, en jaksa epävarmuuttakaan. Tai sitähän se koko ajan on, mutta jos ymmärsitte... :)

Olen myös yrittänyt olla liikaa pohtimatta mitään oireita. Tissit ei kauheasti ole olleet kipeät enää. Se vähän huolestuttaa, koska viimeksi ei kauan mennyt tissien kipuilun loppumisesta, kun meni kesken. Nyt on tuntunut välillä menkkamaisia kipuja vatsassa ja pari kertaa sellasta pientä pistävää. Ja suoraan ja rumasti sanottuna myös jonkinlaisia kaasuvaivojakin on ollut entistä enemmän parina viime päivänä. ;) Väkisinkin sitä vertailee, että mitä oli aiemmin ja mitä on nyt.

Menettämisen pelko on edelleen liian suuri. En uskalla iloita, en meinaa välillä edes tajuta, että olen raskaana. Välillä havahdun siihen, että: "Hei, en muuten saakaan syödä tätä", kun on jo tullut hetki syötyä jotain. Joskus oikein hätkähdän sitä. "Ai niin! Määhän oon raskaana!" Mutta kuinka pitkään, sitä kun ei kukaan voi tietää...

Plussattu!

Tänä aamuna tein raskaustestin ja haaleaa plussaahan se jälleen näytti. Raskaaksi tuleminen on siis jopa luvattoman helppoa minulle. Mutta eipä tämä todellakaan herkkua ole tälläkään tavalla kuin itselläni nämä asiat ovat menneet. Viiva oli samanlainen hailakka kuin aiemmillakin kerroilla. Tänäänhän siis on kp37. Viime raskaudessa kun testailin, niin viiva ei juurikaan vahvistunut, ihan pikkaisen vain. Nyt siis mietityttää, että onko nämä haaleat viivat alkusoittoa sille, että taas menee kesken. Kuvassa viiva näyttää vielä vähän haaleammalta, mitä se oikeasti oli.

En vain JAKSA sitä pettymystä, epätoivoa, itkua ja kyyneleitä enää. Tällä hetkellä fiilikset on ihan ok! En hypi kattoon, mutta olen mielissäni. En stressaa ja se tuntuu tosi hyvältä. Ajattelin, että voisin vielä tehdä digitestin sitten, kun sen pitäisi näyttää 3+ -vaihtoehdon jo melkolailla varmasti. Eli ilmeisesti ensi viikkoon odottelisin. En tietysti ole yhtään varma ovisajankohdastakaan, joten en haluaisi hätäillä ja aloittaa sitä panikointia, jolta olen tässä nyt hyvin välttynyt.

Joko siis kolmas kerta toden sanoisi? En voi sanoin kuvailla kuinka paljon mua pelottaa se keskenmeno. Toisella kerralla jo olin niin varma, että nyt kaikki menee hyvin ja mulla oli tosi hyvät fibat koko ajan. Nyt en varmaan uskalla missään vaiheessa antaa itselleni lupaa iloita. Pudotus on vaan liian korkeelta...

Elämme jännittäviä aikoja, ystävä hyvä!

Näin vähän muunneltuna Aku Ankassa esiintyvän puhuvan koira sanoista siis tuo otsikko. Kyseinen koirahan sanoo, että: "Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä". Sekin tietysti pitää paikkansa kaikkien maailmanlaajuistenkin asioiden piirissä. Nyt on kyse kuitenkin vain tämän perheen sisäisestä jännittävästä!

Homman nimihän on se, että tänään on jotakuinkin kp34 eikä menkkoja kuulu. Ne on kyllä alkanut pillereiden lopettamisen jälkeen aina ihan puskista, mutta ainakin oletan, että kiertoni on aika säännöllinen. Mielenkiintoistahan on se, että kesäkuun lopulla jätin pillerit pois, mutta mulla ei ole sen jälkeen ollut yhtäkään normaalia kiertoa. Olen aina joko tullut raskaaksi tai odotellut keskenmenon jälkeisiä menkkoja, jotka ovat tulleet sitten miten tykkäävät. Tuntuu ihan omituiselta, että niin pitkä aika on kulunut, mutta normikierrosta en siltikään voi mennä takuuseen. Raskaustestejä mulla ei kotona ole joten ei ole tullut testattua.

En oikein tiedä onko mulla sellanen olo, että olisin raskaana... Nännit on vähän kipeät olleet jo jonkun aikaa, mutta muuten ei ole oikein ollut tuntemuksia. Yksi syy tietysti voi olla ihan sekin, etten ole ressannut asiaa yhtään, enkä miettinytkään sen kummemmin kuin vasta parin päivän ajan. Pikkuhiljaa alkaa olla sellainen olo, että se positiivinen raskaustesti olisi oikein toivottukin asia. Alan taas pikkuhiljaa asennoitumaan siihen suuntaan, että raskautuminen olisi toivottua ja haluttua. Toisaalta mielessä jäytää edelleen se tunne viimeisestä keskenmenosta, kun verenvuoto alkoi. Se kuinka rankkaa se oli ja kuinka niitä kyyneliä vaan riitti ja riitti. On tosi raskasta edes ajatella sitä.

Jotenkin kuitenkin odottelen niitä menkkoja. En ole lähtenyt hakemaan raskaustestiä, kun en halua mitään pettymyksiä niidenkään tekemisen suhteen. Turhaa niitä on ennen aikojaan tehdä ja viime raskaudessa mua hirvitti alkuun se, että viiva oli suhteellisen haalea pitkän aikaa. Ei huvittaisi plussata ja sitten taas ressata sitä. Voi kuitenkin olla, että jollei menkkoja ala muutaman päivän sisään kuulua, niin testi täytyy käydä ostamassa. Voihan se myös olla, että mun kroppani on ihan sekasin. Jotenkin se mahdollisen negatiivisen tekeminen tuntuu myös kauhean rankalta, kun ei jaksaisi niitä pettymyksiä. Se mahdollinen nega kun taas antais olettaa, että kierto on sekasin ja se tuo sitten taas ihan uutta ressin aihetta.

Huoh... Ajattelin, että tänne kirjottaminen helpottaisi taas ajatuksia, mutta taidan olla vaan entistä enenmmän sekaisin. Tuli niin tarkkaan tätä asiaa pohdittua, että nyt vaan ahdistaa enemmän. Voi rönö sentään, koskaan ei siis ole hyvä. Se on se perus suomalainen luonne varmaan. ;)

Kuitenkin, elämme jännittäviä aikoja!